Raskas kantaa

Yön valossa
taotaan aurinkoa
toivosta uudesta

nähdään unta
mahdottomasta
tulevaisuudesta

että yön maisema
ja tunnelma, joka
on kuin Golgatalla

päiväksi muuttuisi
hätä riemuksi
muuttuisi juhlimalla

Vieraita tähtiä
taivas musta niin täynnä on, sydän
on täynnä tyhjää
silti se raskas on
se on raskas kantaa
raskas kantaa
raskas kantaa
raskas kantaa!

Turhuus makaa
päiviemme yllä
nauttii viihteestä

minä makaan
sohvalla, nautin
TV-liitteestä

eikä kukaan
kerro mikä saisi
minut näkemään

etten enää
tunne ketään
en itseänikään

Mitä halusin?
Mitä hain?
Mitä sain?

Mitä halusin?
Mitä janosin?
Mitä sain?

Tässä tulee idolini ForrestG:n innoittamana lyhyt kertomus viimeisin vuoden tapahtumista. Ei ollut nappivuosi, ei yhellä kertaa ollut. Vaikka loppua kohti asiat lähtivätkin sujumaan kuin elokuvissa.

Vuosi sitten läksin hakemaan uutta nostetta urheilu-uralle vaihtamalla seuraa Kalevan Rastiin. VeVessä viihdyin kyllä hyvin, ei se siitä kiinni ollut. Enkä nyt lähde sitä asiaa enää spekuloimaan, tehty mikä tehty. Kuten olen monesti maininnut, viime vuoden lokakuussa lähdin liikenteeseen kaikkien aikojen pohjakunnosta. Ukko oli muutenkin aika hapoilla ja mieli kaikin puolin masentunut.

Treenailu alkoi sujumaan hiljalleen mutta kovissa harjoituksissa en päässyt kertakaikkiaan mihinkään. Joulukuun alussa Kolin leirillä en meinannut päästä mäkeä ylös, sen jälkeen totesin että nyt ei ole kaikki kunnossa. Hemoglobiinin kutale oli 119 joten eihän se nyt ihme ole jos ei ihan kulje. Siitä oli hyvä painua Afrikkaan.

Afrikkaan kuitenkin menin ja sairaanahan sitä piti matkustaa, viikon lepo siihen kohtaan. Lämpimän ja heikon hapen myötä aloin kuntoutua hiljalleen. Leirin lopussa olinkin jo aika terävässä iskussa ja asiat näyttivät loksahtavan paikalleen.

Suomeen saapuessani pakkaset paukkuivat ja melkein samantien kunto painui vahvaan alamäkeen. Samoin kävi hemoglobiinille, maaliskuussa mentiin taas reilusti alle 130:nen lukemiin. Ennen Portugalia olin taas viikon sairaana, ja leirillä treenasin toipilaana. Ahisti koko ajan, aloin väsymään koko paskaan kun joka päivä sai miettiä mitä pystyy tekemään. Selkä oli nimittäin jatkuvalla syötöllä kipeä. Ahistusta lisäs vaan se kun muut paino menemään innosta soikeena, itellä taas homma oli jatkuvaa epävarmuutta.

Lopputalvi meni tuskaisissa merkeissä. Aika monta treeniä jäi kesken, lopulta tein kaikki kovat ylämäkeen kun siinä ei sattunu niin pahasti. Ruotsin kevätleirillä tajusin ettei täältä nyt enää tulla. Suo oli liian syvä ja mies upoksissa. Luovutin henkisesti sen leirin viimeisenä päivänä.

Tiomilan jälkeen sanoin ite lääkärille että mitäs jos katottais vielä magneettikuvat SI-nivelistä. Sieltähän paljastu tulehdukset ja omat epäilykset selkärankareumasta alko saamaan vahvistusta. Loppujen lopuksi olin tosi tyytyväinen että jotain löytyi. Menin jonoon reumalääkärille ja siellähän sitä sitten oltiin elokuulle saakka. Olis varmaan ollu mahdollista päästä jotain kautta nopeamminkin vastaaotolle. Mie olin kuitenkin tyytyväinen siihen ettei tarvinut suunnistaa, olin niin saatanan väsyny koko paskatouhuun että hyvä vaan kun sain vetää rentoa koko kesän. Ja vedinhän mie.

Heinäkuun lopulla iski sitten niin kovat kisailuhimot että oli päästävä am-kisoihin kipulääkityksellä mukaan. Sillä tiellä ollaan, into on taas kova vaikka vaikeita päiviä tulee edelleenkin. Esimerkiksi tänään en pystynyt juoksemaan, eilen taas meni 20km kevyesti.

Ja kausianalyysi:

• yhdet rankipisteet
• tiomilassa ja jukolassa 10 minuutin virheet
• paskemmin ei voi enää mennä, tai eipä luvata mitään