Vastavirtaan

Moi.

Pitkästä aikaa on aikaa kirjoitella. Todellisuudessa aikaa olisi ihan aidosti, mutta keskittyminen erikoissuunnistuksen SM-kisojen on vienyt ajan ja rahat.

Mykon jälkeen oli selvää että Tiomila oli menetetty tapaus, näin ollen seuraavana tavoitteena oli tietysti SM-liianpitkä. Tiomila-viikolla olimme Pyylammen kanssa LIKE-seminaarissa Vuokatissa, ja siinä jonkun kuivan luennon aikana kulutimme aikaamme harjoitussuunnitelmien tekoon. Tuttua puuhaa jo siltä ajalta, kun itsekin kävin vielä koulua. Tomi laati ohjelman SM-maastoihin Jiri Karjalaiselle, minä taas itselleni ja tavoite oli siis erikoispitkät.

Ohjelman tärkeimmät harjoitukset olivat kahden tunnin metsälenkit, joita tein kolme kappaletta. Lisäksi ohjelma sisälsi neljä kisaa, pitkän tauon jälkeen kisarutiini oli saatava kohdilleen. Ja alkaahan se löytyä hiljalleen. Voimapuolesta vastasivat lyhyet mäkispurtit ja -loikat. Vetoharjoituksia ei ohjelmassa ollut.

Kolmeviikkoinen meni nappiin, ja kovan tankkauksen jälkeen saatoin lähteä suht luottavaisin mielin kilpailuun. Luulin tietäväni oikean taktiikan, eli suhteellisen suoraan välit olisi juostava. Simo oli näet lupaillut lausunnoissaan juostavaa maastoa - ja näin se olikin. Valitettvasti tämä periaate unohtui yhdellä rastivälillä, tappiota Muukkoselle viisi minuuttia.

Matkaan otin neljä geeliä, yhden energiapatukan ja loppulenkille camelbakin jossa puoli litraa urheilujuomaa. Päätin aloittaa geelien imemisen jo heti alkuunsa, eli jokaisessa kartanvaihdossa (n. neljän kilometrin välein). Loppulenkillä otin vielä yhden geelin ja ennen Saahkarin nousua jouduin vielä pureskelemään patukan. Hyvin jaksoikin viimeistä kahta kilometriä lukuun ottamatta.

Kilpailu lähti käyntiin normaalisti. Alussa porukkaa oli ympärillä reilusti ja seurailin rauhalisesti aloittanutta Ikosta. Jere tykitti heti noin sata metriä edellä. Kuitenkin jo kutosella porukkaa lähti aivan eri suuntaan mihin itse olin suunnitellut. Jo siinä kohtaa tajusin, että tänään on suunnistettava yksin, ja vain yksin. Kolmen lenkin aikana seuraa oli mukana vaihtelevasti, suunnistin kuitenkin itse koko ajan. Ja viimeisen hajontalenkin puolivälistä kartanvaihtoon saakka en nähnyt ketään. Kartanvaihdossa olin kolmantena Pasin ja Kirilin jälkeen, perässä Petteri ja Pardaali. 14 kilsan putkiosuudelle lähdettäessä tiesin, että Petterin selkä on mitali. Hänen vauhtiin en kuitenkaan kyennyt, ja Pardaalikin jäi johonkin taakse. Ennen pitkää väliä olin neljäntenä, minuutin perässä tulivat Topi, Jonne, Henri ja Pardaali. Mietin hetken jäänkö odottamaan, enpä kuitenkaan jäänyt. Läksin tahkoamaan oikealta teitä pitkin ja väli menikin hyvin. Juoksu oli vielä vahvaa. Totuus oli kuitenkin toinen, perässä tuleva porukka ohitti mut paremman reitinvalinnan turvin. Faktisesti suunnistin siis täysin yksin kaiken kaikkiaan viimeiset 16 kilometriä! Olen hieman ylpeä siitä että tein koko reissun aikana vain yhden pummin. Kahdeksas sija oli siis se minkä ansaitsin.

Kilpailuna erikoispitkät on raastava. Olen juossut kisan miesten sarjassa vuosina -03 (8.), -04 (6.), -06 (19.), -07 (4.), -08 (10.), -09 (13.) ja nyt siis kahdeksas. Joka kerta sitä päättää että tämä on viimeinen kerta, ei tässä ole mitään järkeä. Olo viimeisillä kilometreillä on hirveä, sellainen että tekisi mieli jäädä siihen paikkaan heti makaamaan. Kuitenkin lähestulkoon parasta on tulla maaliin ja asettua maahan lepäämään. Nyt se on ohi, ei koskaan enää. Ennen ensi vuotta.

Voisinhan olla samaan aikaan jossain kehäkolmosen tuntumassa kiipeilemässä esteitä monentuhannen muun kanssa ja ohitella pelleksi pukeutuneita turisteja. Tarjolla olisi ehkä sijoitus kolmen joukkoon kilpailussa, jossa urheilijaksi laskettavia mukana on kaksi. Ei kiitos, kun tarjolla on kilpailu, jossa on mahdollisuus mitata sekä äärimmäinen kestävyys että suunnistustaito.


Ensi vuonna taas.