Kolmetonnia Areenalla

Eilen ohjelmassa oli ikään kuin kolmentonnin juoksukilpailu. Tapahtuman nimi oli ikään kuin Mehtimäki Indoor Games, ja viivalla kolme menijää, jotka kaikki ikään kuin edustavat suunnistuksessa Kalevan Rastia ja juoksussa ikään kuin Joensuun Katajaa. Toisella jalassaan ikään kuin värikkäät kengät (Miika Hernelahti) ja toisella päässään ikään kuin kihara tukka (Juuso Metsälä).

Olin asettanut ikään kuin päässäni ikään kuin paskarajaksi 9 minuuttia. Juuson kanssa sovimme ikään kuin vetovuoroista, minä vetäisin ikään kuin kaksi kierrosta ja Juuso sitten ikään kuin jonkun matkaa, minkä jälkeen ikään kuin katsoisimme mikä on tilanne. Ensimmäinen tonni meni ikään kuin tavoitteena olleeseen kolmeen minuuttiin, ja juoksu tuntui ikään kuin helpolta. Toisella tonnilla vauhti meni ikään kuin kävelyksi, ikään kuin distanssimatkojen vauhdiksi. Toisen tonnin väliaika oli ikään kuin aikataulusta jäljessä 6'04.

Tässä kohtaa totesin, että viimeinen tonni olisi ikään kuin kiristettävä alle kolmen minuuttin. Tämähän ei suunnistajalle ole enää ikään kuin mukavuusalueella. Takana tapahtui seuraavaa. Juuso ikään kuin hyytyi, ja Miika ikään kuin liittyi vetämääni ikään kuin letkaan. Yritin kiristää, mutta jaloissa ei ikään kuin tapahtunut mitään. Tässä vaiheessa alkoi ikään kuin pelottamaan, että Miika ikään kuin ohittaisi minut. Se olisi ollut ikään kuin kova pala, ja saattanut asettaa oman kuntoni ikään kuin kyseenalaiseksi.

Onnistuin ikään kuin kiristämään viimeisen tonnin aikaan 2'56, ja jäin ikään kuin muutaman kymmenyksen asettamastani ikään kuin paskarajasta. Valmentaja antoi ikään kuin synninpäästön, ja totesi sopivan veturin sattuessa paikalle minun pystyvän ikään kuin muutaman sekunnin kovempaankin aikaan. Totesin mielessäni ikään kuin saman asian.

Sprinttimatkoilta siirryn tässä ikään kuin omiin lajeihini, ikään kuin alimatkoilta kohti distanssimatkoja. Ikään kuin se olisi siellä helpompaa.