Millään ei ole mitään väliä

Palaan vielä hetkeksi Portugalin leirin tunnelmiin. Leirille mennessä takana oli kaksi hyvää kolmen viikon harjoitusjaksoa ja vahva tunne nousukunnosta. Kyllä sen kokenut ja veteraaniutta kovaa vauhtia lähestyvä ukko nahoissaa tuntee, sen kun juoksu muuttuu kovemmassakin vauhdissa helpoksi. Sen verran vielä tuohon veteraaniuteen, Mäkisen Vesa kyseli menomatkalla koneessa että joko se on ikäkriisi iskeny. Sanoin muistaakseni ettei ole, mutta sillä hetkellä se iski. Ja voimistui POM-kisojen aikaan. Ei heleketti, sielä lähtölistoissa on jotain ysikolmosia ja vastaavia!

Siitä päästäänkin kevyellä aasinsillalla seuraavan aiheen pariin. Nimittäin palautuminen leirillä tuntui tapahtuvan nopeammin kuin koskaan ennen. Jouduin jopa katsomaan josko Remicade olisi kiellettyjen aineiden listoilla, mutta eipä ole. Voihan siellä silti jotain hormoonia olla lisättynä ihan vaan pikkusatsi. Vaikka eihän ne A-sarjalaisia testaile.

Ekana aamuna ohjelmassa oli suunnistusvetoja jossain hyvässä maastossa. Kolme kappaletta 2,5 kilsan pätkää hajoinnoin niin, että kahteen ekaan vetoon startattiin yhteislähdöllä ja viimeiseen kolmena kolmen hengen ryhmänä 20 sekunnin välein. Siinä treenissä huomasin nahkojen tuntemusten olleen oikeat. Pajunenkin julisti toisen vedon jälkeen että nyt on Fincke taas tikissä. Ja Ikonen sano etten hengittäny ollenkaan, ainakaan mitään ei kuulunut.

Samoja suht vahvoja fiiliksiä oli sitten ohjelmassa koko leirin ajan, ja kotiin palasi tyytyväinen ukko. Ei muuta ku kinuamaan paikkaa huippuliigassa.

Meni pari päivää palautellessa ja lauantaina siiten Keuruulle parin tunnin lenkkiä hiihtämään. Sen jälkeen keuhkoputkissa alkoi tuntumaan oudolta. Sunnuntaina olinkin sitten jo aika kipeä ja sillä tiellä painetaan edelleen.

Jotenkin tässä on kuitenkin mieli ihan valoisana. Lupasin tammikuussa etten enää jaksa ottaa pikkuasioista stressiä. Ja olen huomannut ettei kuntoon pääseminen näillä vuosilla kestä kauaa kunhan vaan pääsee taas jossain vaiheessa terveeksi. Eniten tämmösessä tilanteessa korpeaa se uudelleen aloittaminen. Ei millään viittis odotella sitä perusviikkoa että alkaa taas kulkemaan normaaliin malliin. Sen se kuitenkin tahtoo ottaa.

Ja aina on hyvä muistaa: mitä väliä yhden ihmisen elämällä saati urheilemisella on? Kaikki rullaa entiseen malliin, ihan sama miten kävi.

Eli ihan sama vastata tuon hyllyllä tuijottavan wiskipullon kutsuun "avaa minut ja ota!". Ihan vaan pikkumuki.




Keväällä juoksen kuitenkin ilman takkia kisat. Siinähän lähtee heti kättelyssä 15s/km.


kuva: freestylespirit.com