Itken seinään päin

Sillä samalla sairauden tiellä painetaan edelleen. Antibioottia on syöty kahdeksan päivää eikä auttanu. On kokeiltu wiskit ja rommit. On oltu saikulla ja on käyty myös töissä. Keuhkoihin kuitenkin sattuu ja väsyttää niin että välillä nukahtelen sohvalle. Niskakivut ja lihassäryt lisätään vielä listaan.

Eilen painelin uudelleen YTHS:lle ja hieman painostaen sain otatettua laajemmat verenkuvat. Katsellaan sitä muotivillitystä eli mykoplasmaa, tuloksia tulee sitten keväämmällä. Mulla kun sattuu olemaan tämä reumatauti niin tämmöset taudit ei tee mitään kauhean hyvää. Vaikka en oo juossu viikkokausiin niin plantaarifaskiitti ja kantapää on aamuisin kipeä, samoin SI-nivelten ja rintarangan alueella esiintyy kipuja.

Urheilumiehen ollessa sairaana vähänkin aikaa, saati sitten näinkin pitkään (jotkut vieläkin pidempään) nuo päänsisäiset ajatukset liikkuvat vähän niinkun vuoristorataa. Periaatteessa jos vähänkin miettii treenejä tai muiden treenaamisia niin eihän sitä selvinpäin kestä. Harmitus on melkoinen.

Joku voi miettiä että mitä tuokin kolmekymppinen vanha ja vaivainen ukonkäntty vielä yrittää. Miksi se urheilee eikä saatana perusta perhettä ja mene töihin. Luuleeko se vielä joskus pärjäävänsä. Tai siis tuskin näitä kukaan miettii paitsi mie ite. Motivaationa meikäläisellä on seuraava asia: halu näyttää että perkele Vehkalahden maaperiltä tulee semmoisia ukkoja jotka ei ihan heti, esimerkiksi parin-kolmen vuoden perseellenmenon jälkeen lannistu vaan ne nousee sieltä loputtomasta suosta. Ja sitä yritän edelleen, onpahan enemmän haastetta. Sitäpaitsi perheen perustamisen tiellä ollaan ja töissäkin käyn.

Aika tiukkaa alkaa tehdä Tiomilan suhteen. Siinähän tekee.

Ja tähän loppuun vielä semmonen hyvä sanoitus:
Siellä vesi muuttuu viiniksi, viini toivoksi. Ja sitä sielu hamuaa.
taivas on auki