torstai 24. maaliskuuta 2011

Itken seinään päin

Sillä samalla sairauden tiellä painetaan edelleen. Antibioottia on syöty kahdeksan päivää eikä auttanu. On kokeiltu wiskit ja rommit. On oltu saikulla ja on käyty myös töissä. Keuhkoihin kuitenkin sattuu ja väsyttää niin että välillä nukahtelen sohvalle. Niskakivut ja lihassäryt lisätään vielä listaan.

Eilen painelin uudelleen YTHS:lle ja hieman painostaen sain otatettua laajemmat verenkuvat. Katsellaan sitä muotivillitystä eli mykoplasmaa, tuloksia tulee sitten keväämmällä. Mulla kun sattuu olemaan tämä reumatauti niin tämmöset taudit ei tee mitään kauhean hyvää. Vaikka en oo juossu viikkokausiin niin plantaarifaskiitti ja kantapää on aamuisin kipeä, samoin SI-nivelten ja rintarangan alueella esiintyy kipuja.

Urheilumiehen ollessa sairaana vähänkin aikaa, saati sitten näinkin pitkään (jotkut vieläkin pidempään) nuo päänsisäiset ajatukset liikkuvat vähän niinkun vuoristorataa. Periaatteessa jos vähänkin miettii treenejä tai muiden treenaamisia niin eihän sitä selvinpäin kestä. Harmitus on melkoinen.

Joku voi miettiä että mitä tuokin kolmekymppinen vanha ja vaivainen ukonkäntty vielä yrittää. Miksi se urheilee eikä saatana perusta perhettä ja mene töihin. Luuleeko se vielä joskus pärjäävänsä. Tai siis tuskin näitä kukaan miettii paitsi mie ite. Motivaationa meikäläisellä on seuraava asia: halu näyttää että perkele Vehkalahden maaperiltä tulee semmoisia ukkoja jotka ei ihan heti, esimerkiksi parin-kolmen vuoden perseellenmenon jälkeen lannistu vaan ne nousee sieltä loputtomasta suosta. Ja sitä yritän edelleen, onpahan enemmän haastetta. Sitäpaitsi perheen perustamisen tiellä ollaan ja töissäkin käyn.

Aika tiukkaa alkaa tehdä Tiomilan suhteen. Siinähän tekee.

Ja tähän loppuun vielä semmonen hyvä sanoitus:
Siellä vesi muuttuu viiniksi, viini toivoksi. Ja sitä sielu hamuaa.
taivas on auki

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Millään ei ole mitään väliä



Palaan vielä hetkeksi Portugalin leirin tunnelmiin. Leirille mennessä takana oli kaksi hyvää kolmen viikon harjoitusjaksoa ja vahva tunne nousukunnosta. Kyllä sen kokenut ja veteraaniutta kovaa vauhtia lähestyvä ukko nahoissaa tuntee, sen kun juoksu muuttuu kovemmassakin vauhdissa helpoksi. Sen verran vielä tuohon veteraaniuteen, Mäkisen Vesa kyseli menomatkalla koneessa että joko se on ikäkriisi iskeny. Sanoin muistaakseni ettei ole, mutta sillä hetkellä se iski. Ja voimistui POM-kisojen aikaan. Ei heleketti, sielä lähtölistoissa on jotain ysikolmosia ja vastaavia!

Siitä päästäänkin kevyellä aasinsillalla seuraavan aiheen pariin. Nimittäin palautuminen leirillä tuntui tapahtuvan nopeammin kuin koskaan ennen. Jouduin jopa katsomaan josko Remicade olisi kiellettyjen aineiden listoilla, mutta eipä ole. Voihan siellä silti jotain hormoonia olla lisättynä ihan vaan pikkusatsi. Vaikka eihän ne A-sarjalaisia testaile.

Ekana aamuna ohjelmassa oli suunnistusvetoja jossain hyvässä maastossa. Kolme kappaletta 2,5 kilsan pätkää hajoinnoin niin, että kahteen ekaan vetoon startattiin yhteislähdöllä ja viimeiseen kolmena kolmen hengen ryhmänä 20 sekunnin välein. Siinä treenissä huomasin nahkojen tuntemusten olleen oikeat. Pajunenkin julisti toisen vedon jälkeen että nyt on Fincke taas tikissä. Ja Ikonen sano etten hengittäny ollenkaan, ainakaan mitään ei kuulunut.

Samoja suht vahvoja fiiliksiä oli sitten ohjelmassa koko leirin ajan, ja kotiin palasi tyytyväinen ukko. Ei muuta ku kinuamaan paikkaa huippuliigassa.

Meni pari päivää palautellessa ja lauantaina siiten Keuruulle parin tunnin lenkkiä hiihtämään. Sen jälkeen keuhkoputkissa alkoi tuntumaan oudolta. Sunnuntaina olinkin sitten jo aika kipeä ja sillä tiellä painetaan edelleen.

Jotenkin tässä on kuitenkin mieli ihan valoisana. Lupasin tammikuussa etten enää jaksa ottaa pikkuasioista stressiä. Ja olen huomannut ettei kuntoon pääseminen näillä vuosilla kestä kauaa kunhan vaan pääsee taas jossain vaiheessa terveeksi. Eniten tämmösessä tilanteessa korpeaa se uudelleen aloittaminen. Ei millään viittis odotella sitä perusviikkoa että alkaa taas kulkemaan normaaliin malliin. Sen se kuitenkin tahtoo ottaa.

Ja aina on hyvä muistaa: mitä väliä yhden ihmisen elämällä saati urheilemisella on? Kaikki rullaa entiseen malliin, ihan sama miten kävi.

Eli ihan sama vastata tuon hyllyllä tuijottavan wiskipullon kutsuun "avaa minut ja ota!". Ihan vaan pikkumuki.




Keväällä juoksen kuitenkin ilman takkia kisat. Siinähän lähtee heti kättelyssä 15s/km.


kuva: freestylespirit.com

torstai 10. maaliskuuta 2011

Ei heleketti

Jole sano että jätkä on menny tekemää pahimman virheen mitä voi tehä, oot sanonu julkisesti että menee hyvin. Otetaan siis vähän linjaa alakanttiin ja suunnataan - ei kirkkoon vaan kapakkaan.

Protugalissa käytiin seuran leirillä. Meininki oli sitä samaa ku joskus kymmenen vuotta sitten. Harjoiteltiin pari kertaa päivään ja syötiin ja oltiin niin pirun väsyneitä. Ei oikein kulkenu eikä suunnistus sujunu. Oli taas tammi-helmikuussa fysiikkatreeniä painaessa unohtunu että lajihan on suunnistus. Kelit oli peisikit, aika kylmä tuuli mut toisinaan auringossa saattoi tuntea lupauksen paremmasta. Harjoituksissa ulkkarit oli eellä ja suomalaiset perässä. Ja kaikki ketkä nyt lisenssin on maksanu oli siel samalla leirillä ja teki ne samat treenit. Ja kaikki hehkutti pikkusen facebookissa et ne oli portugalissa vaikka siellähän oli kaikki muutkin.

Sitten vaihdettiin hotlaa ja perusressi iski siinä vaiheessa. Mentiin kisoihin - thierry voitti ja mie en päässy supereliittiin.

Eli kaikinpuolin semmosta perus putkenkiillotusta se reissu oli. Just sitä mikä on hauskaa ainakin jälkikäteen, ja mistä jää ihan ok-muistoja sitten kiikkustuolissa piipun ja wiskin ääressä muisteltavaksi. Ehkä myös joen varressa tammukkaa perholla narratessa saattaa jokunen kohtalainen juttu muistua urheiluvuosilta. Ja sitten iltanuotiolla pekuloijaan että muistatteko miten tyhmii myö oltii.

Ja muutama kuva niinku blogiharjoittelijalla pitää olla.