Olin saanut paikan ykkösjoukkueeseen sekä vanhojen
näyttöjen, että tällä kaudella annettujen tuoreempien näyttöjen ansiosta.
Niiden perusteella valmennusjohto oli siis todennut, että sekä kunto että taito
kestävät tämän osuuden. Kalevan Rastilla ei Jukola-leiriä ollut, vaan nykyinen
tiivis kisakalenteri pakotti valmistautumaan jotenkin muuten. No, kyllähän
maastotyyppi oli varmasti kaikille suomalaisille kohtalaisen tuttu. Suoraan
siellä juostaisiin, kuten kaikkialla muuallakin.
Jukola-viikko oli omalla kohdallani melkoista tuskaa. Jo
kuukauden vaivannut polvi oli jokaviikkoisten kisojen puristuksessa mennyt yhä
huonompaan suuntaan. Edellisen viikon kaksi juoksutonta päivää vaihtui
kolmeksi. Torstaina lähdin testilenkille jokivarteen, siitä ei tullut mitään.
Polvi oli kipeä, ja tällä kertaa Jukola olisi jäävä kohdallani väliin. Lenkin
aikana suunnittelemani puhelu Pipolle vaihtui kuitenkin viestiin Miikalle, ja
kohta Miika soittikin takaisin. Puudutusta ei suositeltu, vaan Niinivaaran
apteekissa olisi haettavissa Arcoxia 120mg paketti. Samaisena iltana juoksin jo
ilman kipuja.
Siirrytään suoraan itse kisaan.
Jarkko toi kartan juuri siinä paikassa, minkä olin
halunnutkin. Kavereina matkaan lähtivät Wingstedt (Halden), Rost (Malung) ja
Pilblad (Göteborg). Olin hieman säikähtänyt, kun kuulin WIngstedtin juoksevan
kolmatta osuutta. Olin valmistautunut Erik Axelssoniin. K-pisteelle mentiin
mielestäni aika haipakkaa, matkalle osui yksi ylämäki, ja siinä jouduin
antamaan pikkuisen siimaa. Mielessä kävi, että tässä voi käydä hassusti,
edellisen viikonlopun nihkeä kulku taitaa jatkua vaan.
Ykköselle mennessä kurvasin nätisti omalle hajonnalle, kun
ruotsalaiset menivät kaikki kolme samaan suuntaan. Taitaa tulla
puolustustaistelu, eli tappioiden minimointi tästä hommasta. Kakkoselle lähdin
rivakkaa kyytiä, ja vasemmalta kurvasivat edellä mainitut kaverit mukaan
letkaan tummaan. Emilin annettiin vetää, ei ollut Rostillakaan menohaluja.
Tässä vaiheessa alun kova vauhti oli rauhoittunut, ja arvelin, että sen suhteen
ei tule ongelmia. Kyyti oli erilaista kuin viime vuonna, kertaluokkaa
rauhallisempaa.
Kakkonen lähestyi. Juoksimme rantapolkua pitkin. Hyppäsimme
metsään, ja menin vetämään. Yhtäkkiä juoksin ojan yli, kartta auki ja vauhti
seis. Olen liikaa oikealla, nyt on korjattava. Aloin korjata, mutta oikealla
näkyi lippu, jonne sitten juoksinkin. Kaverit ottivat leimat, ja jatkoivat
matkaa. Itse jäin pimeään metsään yksin tietämättä lainkaan, missä ollaan.
Kävin viidentoista metrin päässä, ja palasin takaisin. Kysyin joltain toisen
osuuden kuntoilijalta, että missä sitä mahdetaan olla. Kaveri näytti, ja menin
kiltisti omalle rastille. Kalevan Rasti kiittää kyseistä miestä.
Arvelin pummin olleen noin kahden minuutin luokkaa. Ohi on
siis mennyt ainakin Deltan Novikov, mahdollisesti muitakin. Todellisuudessa
ensimmäisellä TV-rastilla olin jäljessä vain alle minuutin. Olin seurannut
TV:stä ensimmäistä osuutta, ja tiesin, että tässä vaiheessa siirrytään
kolmannen osuuden putkipätkälle. Nyt oli otettava vastuuta, juostava yksin pimeässä
metsässä virheettömästi. Vain siten edellä menevät miehet olivat
saavutettavissa. Ja heidät oli saavutettava, muuten typerää pummiani ei antaisi
anteeksi Pipo, eivät joukkuekaverit, enkä minä itse.
Muutaman välin jälkeen edessä alkoi kajastaa valo. Toivo
heräsi, kärki on saavutettavissa ehkä
sittenkin. Vai oliko kyseessä Nurmosen letka? Seuraava lyhyt väli meni hyvin,
ja sitä seuraavalle juostessa näin, kuinka Haldenin paita vilahti jo rastilla
käyneenä. Olin hyvin kartalla, ja juoksin aivan täysillä rastille leimaamaan.
Edellä menevien valot oli saatava kiinni. Edessä oli pitkä väli, kilpailun
pisin. Lähdin juoksemaan tietämättä lainkaan, mihin suuntaan olemme menossa.
Valot menivät läpi tiheikön, kyseessä oli ehkä hieman riskaabeli yritys, mutta
jälkikäteen ajatellen erittäin onnistunut ja tarpeellinen. Sain kuin sainkin
juostua keulan kiinni! Tiesin, että kisapaikalla kaverit katselivat
gps-seurantaa, ja melko varmasti olivat tyytyväisiä.
Kun olin päässyt jälleen kärkiporukkaan mukaan, rupesin
selvittämään, että missä sitä oikein mahdetaan olla. Katsoin, että ollaan
otettu vasen kierto. Vasta rastivälin puolenvälin jälkeen minulle selvisi, että
mennäänkin oikealta. Tässä vaiheessa juostiin polkua pitkin, ja Wingstedt
lisäsi selvästi vauhtia. Oli huomannut, että olin hieman puhki, ja yritti
rankaista heti.
Seuraavat välit mentiin porukassa. Välillä menin keulaan, ja
ihmettelin hieman, kun sain heti eroa, vaikka en yrittänytkään. No, meno oli
sen verran poukkoilevaa, että jouduin kiinniajetuksi melko nopeasti. Niityllä
olleen tv-rastin jälkeen oli hyvät hajonnat. Kartalta en olisi sitä uskonut,
mutta ensimmäisen osuuden tv-lähetyksestä olin asian päätellyt. Tässä vaiheessa Wingstedt kävi omallaan, Rost
omallaan ja minä omalla rastillani. Kohtasimme hajonnan jälkeen uudelleen,
mutta Pilbladia ei enää näkynyt.
Seuraavan tv-rastin jälkeinen pitkä väli meni rastinottoa
lukuun ottamatta samaa reittiä juosten. Rastivälin lopussa erkanin porukasta,
ja hieman haparoiden poimin oman lippuni. Tiputin alas polulle, kaaduin, ja
lamppu sammui. Lähti kuitenkin toimimaan heti uudelleen. Polulla Wingstedt ja
Rost tulivat vastaan, tässä oli siis Kirilin mainitsema outo hajonta, missä
juostiin vastakkaisiin suuntiin.
Tästä eteenpäin tein omaa työtä. Poimin liput melko hyvin,
vain yhtä jouduin hieman katselemaan, ehkä 15 sekuntia. Valo rupesi
välkyttelemään. Muistelin, että se on merkki hiipuvasta akusta. Niinpä tiputin
tehoa pari pykälää. Viimeisellä tv-rastilla pellolla arvelin, että olen ehkä
kolmantena. Valoja meni edellä ja takana paljon, eikä ollut mitään
mahdollisuutta etsiä Wingstedtiä ja Rostia siitä porukasta. Olin tyytyväinen
suoritukseeni, jos vain menen lopun helpot välit hyvin, niin en jää lisää enää kovinkaan paljon. Melko nopeasti tämän jälkeen
kuulin kenttäkuulutuksesta, että johdan kisaa. Hyvä, mulla oli siis ollut sama
nopea hajonta kuin aloituksessa karanneella Bertuksilla. Tässä vaiheessa sain
niin hyvän fiiliksen, etten pysty sitä kuvailemaan. Menin Jukolan kärjessä, ja
kärjessä halusin myös tulla.
Loput välit luin karttaa tarkasti. Juoksu meni hurmoksessa,
ei tuntunut väsymystä. Viimeiselle tullessa tsekkasin vielä koodin, etten vain
käynyt väärällä rastilla. Sitten laitoin urut auki, annoin palaa minkä
tuuletuksilta ehdin. Tuuletin useita kertoja, kuin Liuha Salossa. Nautin
tilanteesta, kohtasin kannustusta ja ennen maalileimausta nostin sormen pystyyn
sylkäisten samalla.
Loppuviesti oli meidän näytöstä. Hannu ratkaisi pelin, ja
loputkin kaverit onnistuivat vielä todella hyvin. Voitto tuntui hyvältä. Ei
ehkä yhtä hyvältä, kuin Salossa 2006, koska eka on aina eka. Omalta osaltani voin todeta, että kokemuksesta on sittenkin hyötyä. Olen juossut monesti tätä kolmatta osuutta, ja kaikenlaista on vuosien varrella sattunut. Olen oppinut, että pienestä virheestä ei kannata masentua. Ellei sitten kärjessä mene Thierry.
Saattoi mennä mehustelun puolelle tämä juttu. Ajattelin
vähän revitellä, kun kerrankin siihen on aihetta. Muuten saattaa mennä
hampaiden kiristelyksi koko urheilu-ura.
Kuva: Valio-Jukola/Nina Saksman