Prochazka sanoi onnitellessani MM-kullasta, että onnistuuhan sitä kun saa riittävän monta yritystä. Sama pätee tähän meikäläisen viimeinkin saavuttamaan mitaliin SM-pitkällä matkalla. Yritystä on vuosien saatossa ollut enemmänkin kuin tarpeeksi, mutta kaukaa se mitali on aina kiertänyt. Lähimmäksi pääsin vuonna 2008 Leppävirrralla, jolloin olin pronssissa kiinni vielä kolmatta viimeisellä rastilla. Joku voi tämänkin asian internetistä tarkistaa, voi olla että aika on kullannut muistot. Loppusija oli kuitenkin viisi, se on vissi.
Lauantain karsinta meni heikohkosti. Tuloksena viides sija, ja ehkä hieman huonompi lähtöpaikka kuin toiveissa oli. Huolestuttavaa oli kuitenkin se, etten kokenut olevani kovinkaan vahvoilla karsinnan kaltaisessa maastossa.
Lauantai-illan aikana jostain tuli sellainen oikeanlainen fiilis sunnuntain finaalia ajatellen. Olo oli jostain kumman syystä varsin luottavainen. Tiesin kohtalaisen varmasti, että tulen suunnistamaan finaalissa hyvin. Tällä kertaa ei haitannut yhtään, vaikka se ei riittäisi hyvään sijoitukseen. Miksi näin, sitä en tiedä. Yleensä on haitannut.
Sunnuntaina onnistuin sitten tekemään erinomaisen juoksun. Todella harvinaista mun uralla on se, että kisan aikana en mieti vauhtia laisinkaan, vaan menen vain rastilta rastille sillä vauhdilla, mikä se nyt kulloinkin sattuu olemaan. Olisi helketin kivaa, jos aina voisi olla noin rauhallisin mielin, eikä takaraivossa jyskyttäisi jatkuva kiire ja epävarmuus.
No, kyseessä on vain ja ainoastaan hopeinen mitali suunistuksen SM-kisassa. Tiedän, ettei se ole tässä urheilevassa maailmassa mitään, eikä ole syytä kohota ilmaan. En voi silti kieltää, etteikö maistuisi oikein todella hyvälle. En aio olla nauttimatta tästä itselleni tärkeästä saavutuksesta. Voi nimittäin alamäki odottaa ihan heti tuossa nurkan takana.
Seuraavana juoksen täällä puolikkaan, jotta voisin juosta täällä kokonaisen