Älytön konsepti

Metsälä kirjoitti Karjalaisen juttuun SM-pitkän jälkeen, että vielä menisi muutama kirsikka kakun päällä. Siinä vaiheessa olin vaatimattomana miehenä jo ihan riittävän tyytyväinen, enkä liiemmin uskonut moisiin kuorrutuksiin. Tulihan niitä kuitenkin.

Perjantaina ei oikeastaan huvittanut lähteä reissuun ollenkaan. Tuntui, että kamat ja auto on pakattu jo ihan riittävän monta kertaa tänä kesänä. Lauantaiaamuna meinasikin hieman kiehahtaa, kun Scandicin aamupalapöydässä eräs herra kertoi, kuinka älytön tämä keskimatkan konsepti onkaan. Lähdöt aikaisin, ja vielä pitää ajella tänne toiselle puolelle Suomea. Vaihdoin pöytää, jottei olisi tullut sanottua pahasti. On kuitenkin kahtena viikonloppuna ollut vuoden lyhimmät matkat kisoihin, Vuokattiin vain reilu 200km, ja Varkauteen vieläkin vähemmän. Turha valittaa, mitäs tuli aikanaan Joensuuhun muutettua.

Mitäs tässä nyt pitikään kertoa. Ai niin, niistä sm-kisoloista. Auto pakattiin, Varkauteen ajettiin, kisat juostiin, ja tulokset on internetissä. Sieltä ne voi jokainen käydä omalla ajallaan katsomassa. Koska nyt on pantava maate, niin seuraava kuva kertokoon omaa tarinaansa siitä, mikä oma tunnelma oli keskimatkan finaalissa maaliin tullessa. Tässä kiteytyy moni asia:

Kuva: Karjalainen

Sotkamon Jymyn kansalliset

Tulin eilen tänne Vuokattiin osallistuakseni Sotkamon Jymyn syyskansallisiin ja sen jälkeen Kalevan Rastin MM-leirille. 

Homma avattiin eilen nortin finaalin seuraamisella. Sen jälkeen viivalle astui kansallisen tason suunnistajia Suomesta, Norjasta, Tanskasta ja muistakin maista. En saanut oikein kunnon kisafiilistä päälle, ja kelin ollessa kostean viileä suorituskin kuitattiin sarakkeeseen perusjuoksu. Joskus on sanottu "rutiinia, josta loistokkuus on kaukana".  

Tänään Jymyn kansallisissa suunnistus sujui ja juoksu kulki. Maasto oli sitä samaa Vuokatinvaaran aluetta, kuin eilenkin. Maastotyyppi on joensuulaiselle tuttu, samoin kartoitustyyli. Matkan aikana mietin aina välillä, että koska se seuraavana lähtenyt Thierry hiipii kiinni ja kenties ohikin. No, eipähän vaan saanut kiinni ollenkaan.

Tästä on nyt sitten niin pirun hyvä jatkaa muutaman päivän leirille ja ens viikonlopun SM-kisoja kohti. 

Tulokset
Väliajat

Puolikas maratooni

Lähdettiin Joensuusta oikein porukalla juoksemaan tietä Kuopioon. Itse olin lyönyt nimeni puolikkaalle maratonmatkalle, koska olen hieman ajatellut osallistuvani SM-maratonille lokakuun puolivälissä, ja siinä tapauksessa edellytyksenä on b-rajan alitus. B-raja on muuten huikea 1 tunti 17 minuuttia. 

Rivakammat tiejuoksut ovat loistaneet kesän harjoitusohjelmasta poissaolollaan. Juoksua on tullut kuitenkin harrastettua lähes päivittäin. Koska kunto on tuntunut viime aikoina hyvältä, niin arvelin puolikkaan maratonin hoituvan tuosta noinikkäästi ihan vaan heittäen. Tavoitteena ei ollut mitata maksimaalista ennätysaikaa, vaan saada kokemusta kokonaista maratonia silmällä pitäen. Eli eka 16 kilsaa suurin piirtein 3.30/km, ja siitä sitten viimeinen vitonen kiristäen. 

Lähdin rennosti matkaan, mutta ensimmäinen kilsa alamäkeen meni silti 3.13. Sen jälkeen vauhti vaihteli korkeuseroista riippuen 3.30 molemmin puolin, keskiarvon asettuessa lähelle edellä mainittua vauhtia. Juoksu tuntui hyvältä, ei juuri hengästyttänyt, eikä happoa tullut. Tunne, minkä arvelen olevan täysinäisellä marathonilla lähellä oikeaa. 

16 kilsaa tuli täyteen, laitoin silmät kiinni ja tuuppasin menemään. No, vauhti nousi aika tarkkaan sen 10s/km. Juoksin hieman päälle ja alle 3.20-vauhdilla lopun. Tällä taktiikalla Seiko pysähtyi lukemiin 1.13.04. Sivuilla on jotain brutto- ja nettoaikoja, niistä en mittään tajua. 

Kokemuksena puolikas oli ihan kohtalainen. Harkitsen nyt kuitenkin vielä sitä SM-kisaa, ei se nyt kuitenkaan mitään aivan uskomattomia fiiliksiä tarjonnut. Tulipa ainakin todistettua, että tällaisilla kansallisen naisten kärjen tuloksilla voi suunnistuksessa saavuttaa tänä päivänä SM-mitalin. 70-luvulla kaikki oli toisin, silloin KAIKKI juoksivat alle 1.10. Paitsi että eihän silloin mitään puolikkaita juostu, silloin juostiin kokonaisia. Nyt on onneksi nyt. 

Uransa arvokkaimpaan: ESEM-hopeaan

Prochazka sanoi onnitellessani MM-kullasta, että onnistuuhan sitä kun saa riittävän monta yritystä. Sama pätee tähän meikäläisen viimeinkin saavuttamaan mitaliin SM-pitkällä matkalla. Yritystä on vuosien saatossa ollut enemmänkin kuin tarpeeksi, mutta kaukaa se mitali on aina kiertänyt. Lähimmäksi pääsin vuonna 2008 Leppävirrralla, jolloin olin pronssissa kiinni vielä kolmatta viimeisellä rastilla. Joku voi tämänkin asian internetistä tarkistaa, voi olla että aika on kullannut muistot. Loppusija oli kuitenkin viisi, se on vissi.

Lauantain karsinta meni heikohkosti. Tuloksena viides sija, ja ehkä hieman huonompi lähtöpaikka kuin toiveissa oli. Huolestuttavaa oli kuitenkin se, etten kokenut olevani kovinkaan vahvoilla karsinnan kaltaisessa maastossa. 

Lauantai-illan aikana jostain tuli sellainen oikeanlainen fiilis sunnuntain finaalia ajatellen. Olo oli jostain kumman syystä varsin luottavainen. Tiesin kohtalaisen varmasti, että tulen suunnistamaan finaalissa hyvin. Tällä kertaa ei haitannut yhtään, vaikka se ei riittäisi hyvään sijoitukseen. Miksi näin, sitä en tiedä. Yleensä on haitannut.

Sunnuntaina onnistuin sitten tekemään erinomaisen juoksun. Todella harvinaista mun uralla on se, että kisan aikana en mieti vauhtia laisinkaan, vaan menen vain rastilta rastille sillä vauhdilla, mikä se nyt kulloinkin sattuu olemaan. Olisi helketin kivaa, jos aina voisi olla noin rauhallisin mielin, eikä takaraivossa jyskyttäisi jatkuva kiire ja epävarmuus. 

No, kyseessä on vain ja ainoastaan hopeinen mitali suunistuksen SM-kisassa. Tiedän, ettei se ole tässä urheilevassa maailmassa mitään, eikä ole syytä kohota ilmaan. En voi silti kieltää, etteikö maistuisi oikein todella hyvälle. En aio olla nauttimatta tästä itselleni tärkeästä saavutuksesta. Voi nimittäin alamäki odottaa ihan heti tuossa nurkan takana.

Seuraavana juoksen täällä puolikkaan, jotta voisin juosta täällä kokonaisen 

Karttajuoksua Jämsässä – NORT vaihtui norttiin

Olen kesän aikana juossut enemmän sprinttejä kuin koskaan. Aikomuksena oli tarttua hyvin ohueen, mutta olemassa olevaan saumaan juosta itsensä Suomen joukkueeseen syksyn pohjoismaiselle suunnistuskiertueelle eli Nortille. Eilen oli aika katsoa, mihin kesäinen sprinttisatsaus riittää.

Aamulla karsittiin metsäisellä ja varsin mäkisellä reitillä Jämsän kupeessa sijaitsevan  Hartusvuoren alueella. Hitaasta alusta huolimatta onnistuin varsin mallikkaasti, tuloksena viides tila. Ensimmäinen porras oli onnistuneesti selvitetty, koska minimitavoite oli päästä niiden kuudentoista onnekkaan joukkoon, jotka iltapäivällä juoksisivat erävaiheessa.

Karanteenialueelle mennessä kaverit leukailivat, että jako välieriin oli tehty periaatteella sprinttierä – metsäerä. Todellakin näin oli, sen olisi tulevaisuus katkerasti osoittava. Itse kuuluin tähän metsämiesten erään, kuten seurakavereista Pajunen, Huovila ja Airilakin. Lisäksi välierässä vastaan asettuivat Lakasen velloksista vauhdistaan tunnetut Jani ja Jonne, sekä Tervon suvun Tuomas. Tuomas toi kaivatun poikkeuksen sääntöön, ovathan hänen suurimmat meriittinsä saavutetut nimenomaan sprintin saralla.

Halusin olla koko kisan ajan joko keulassa, tai vähintään kolmen sakissa. Arvelin, että hitaana lähtijänä alkukiihdytys olisi oleva vaikea. Kävi kuitenkin niin, että menin heti ykköselle keulassa. Leimasin ensimmäisenä ykkösellä, kolmosella, nelosella, vitosella, kasilla ja ysillä. Kympille katsoin, että talo kannattaa kiertää vasemmalta. Tässä vaiheessa jäi huomaamatta, että siinä kohtaa oli kierreportaat. Kiersin erehdyksissä vielä toisenkin talon, pudoten viidenneksi.

Tässä vaiheessa tajusin, että nyt tulee vaikeaa. Sain juostua kahdella seuraavalla välillä porukan kiinni, mutta ennen ratkaisevaa rastiväliä olin vielä viidentenä. Otin sattuman kaupalla Janin selän eli kiersimme rastille 13 oikealta. Rastille tullessamme huomasin, että ainoastaan Tervo ehtii eteen. Olin erän kolmas Janin ja Tuomaksen jälkeen, jatkoon mentiin siis ilman aikavertailua. Mun jälkeen maaliin tulivat Pajunen, Lakanen Jonne, Huovila ja Airila.

Aloin heti verkkaamaan ja miettimään finaalia. Nyt olisi mahdollisuus mihin vain, pari ekaa vaihetta oli onnistuneesti selvitetty, juoksu tuntui helpolta ja usko oli kova. Kuulin, että Tervo ja Laka-Jonne oli hylätty, olin siis selvittänyt radan onnistuneesti ilman hylsyä.

Ehdin keskittyä finaaliin reilun puolen tunnin ajan, kunnes tieto tuli. Kaikki muut, paitsi Hannu, oli meidän erästä hylätty. Hylsyjä tuli toisestakin erästä, kaiken kaikkiaan kymmenen. Hyvä fiilis romahti hetkessä, ei jäänyt tästä sitten mitään kuitenkaan käteen. Vooi helketti.

Mielestäni vika on meidän juoksijoiden. Porukassa mennään kovaa, eikä karttaa tule sitten luettua. Tässäkin tapauksessa homma oli pienestä kiinni, käsitykseni mukaan kielletyllä tonttialueella ei montaa askelta otettu. En voi kuitenkaan kiistää, etteikö juuri nyt sylettäisi edelleen todella paljon. Eniten oma tyhmyys.

Ja Muukkosen lokista voitte käydä katsomassa tarkemman analyysin asiasta. Erittäin hyvä selvitys, meidän erässä juostiin kai juurikin noiden kahden puun välistä.
http://www.petterimuukkonen.fi/2012/08/elosen-laskuoppia-dsq.html

Pikkuhäät

Viime lauantaina pitkällinen projekti sai päätöksensä, kun menin silloin vielä tulevan, tällä hetkellä nykyisen vaimoni kanssa naimisiin. Purjehdin siis avioliiton satamaan ja mitä näitä nyt on.

Alkuviikon asiaa mutusteltuani, olen todennut, ettei ainakaan ihan heti viitsi mennä uudelleen naimisiin. Sen verran on väsyttänyt, eikä tämä ole mitään verrattuna polttariväsymykseen. Onneksi kaveripiiristä löytyy sellaisia rohkeita veikkosia, jotka uhrautuvat, ja taas päästään juhlimaan.

Vanha kansa sanoisi, että leikki leikkinä. Oikeasti oli todella hieno lauantai.

Uus Fincke 

Pojat odottaa

Metsälä vie

Knock-out

Syksyn NORTille katsastetaan Jämsässä ns. knock-out sprintin merkeissä. Mieli tekisi päästä mukaan, joten kyseistä kisamuotoa oli tänään kokeiltava. Juoksimme kaksi lyhyehköä sprinttiä yhteislähdöllä, ikään kuin välierää ja finaalia jäljitelläksemme. Johtopäätelmänä kuin yhdestä suusta, hyvä kisamuoto. Paras taktiikka on peesata letkan viimeisenä, ja lopussa sitten ohi. Mikäli sattuu vain omaamaan hyvän irtiottokyvyn. Ehdotan Suomen joukkueeksi Sandelsin Niclasta, eikä muita. Hauska olisi itsekin juosta, ellei nämä ylettömät kesäläskit löllyisi vyötäröllä.

Ei ehi reenata ollenkaan. On ristiäisiä, polttareita, häitä, kolmekymppisiä, rokkeja ja muita. Tällä menolla ei kisatuloksilla juhlita, pitää siis käyttää vielä taskussa oleva varpajaiskortti syksyllä.